Keskustelu jazzpianisti Riitta Paakin kanssa


(This is about a conversation I had with Finnish jazz pianist about Blue Note Records, Wayne Shorter and Herbie Hancock. The text is in Finnish. An English translation is coming soon with the corresponding link.)

Alkuteksti

Pari päivää sitten Wayne Shorter julkaisi kauan odotetun uuden albumin nimeltä Emanon. Ja nyt ei ole kyse markkinnointijargonista – tätä levyä on oikeasti odotettu kauan. Kaikki kappaleet (kaikki liveäänityksiä) ovat äänitetty jo vuonna 2013! Miksi sitä on odoteltu niin kauan?

Vastausta löytäessään pitää ymmärtää Shorterin sisäistä nerokkuutta ja tarkkuuttaa detailjien myötä. Kyseessä ei ole normaali albumijulkaisu vaan kokonainen uusi taidemuoto. Shorter onkin monessa mielessä ruumiillistuma uusien asioiden luomisessa. Albumikokonaisuuteen kuuluu kolme levyä, josta ensimmäinen on kolmiosainen sovitus kvartetille ja orkesterille ja loput kaksi liveäänityksiä kvartettien konserteista. Levyjen kylkeen tulee vielä täysipitkä sarjakuva joka on Shorterin ja Monica Slyn kirjoittama. Sarjakuva liitty temaattisesti levyihin ja kappaleisiin. Tällaista moniulotteista kokonaisuutta tehdään harvoin ja jälleen kerran asian ytimessä on Wayne Shorter.

Pari viikkoa aikaisemmin aloitin blogissani uuden projektin nimeltä Jazz Composer Profiles, jossa esittelen eri jazzsäveltäjien sävellyksiä ja tietysti itse säveltäjiä hieman. Valitsin Shorterin projektin esikuvaksi koska uskon, että hän on suora jatkumo siitä mihin klassinen sävelletty musiikki on jäänyt. Sovitus kvartetille ja orkesterille saa minut uskomaan tähän vielä vahvemmin.

Taustatöitä etsiessään päädyin jazzpianisti Riitta Paakin Chracters-levyyn Spotify:n kautta. Levyllä soitetaan Shorterin kappaleita Speak No Evil-levyltä Paakin sovittamina. Otin häneen yhteyttä ja kerroin, että teen analyysiä Shorterin sävellyksistä ja jos hän olisi halunnut keskustella aiheesta kanssani. Sain tietää, että hän onkin tehnyt tohtorintutkintonsa kirjallisen työn nimenomaan Speak No Evil-levystä, jota selasin ja luin läpi.  

Nämä kaikki kolme tapahtumaa (Shorterin tuore levyjulkaisu, minun aloittama projekti Shorterista ja Paakin kirjallinen työ) liittyvät Shorteriin ja ovat irrallaan toisistaan, mutta jotenkin tästä tuli sattumalta tietynlainen temaattinen trilogia. Kenties vähemmän sattuma kuin luulenkaan!

Paakki suostui keskusteluun ja tapasimme. Alla tärkeimmät kohdat keskustelusta. Keskustelu on jaettu viitteen temaattiseen alueeseen, jotka sisältävät mielestäni olennaisimmat asiat.

 

Keskustelu:

 


1- Lyhyt esittely


 

1A) (Sibil) Ennen kuin päästään alkuun, niin kysyisin mitä projekteja sinulla on vireillä tällä hetkellä? Kuulin huhuja, että Koko Jazz Clubista on tullut levy-yhtiö ja sait kunnian olla levy-yhtiön ensimmäinen live-äänitys.

(Riitta) Kyllä näin on ja konsertti meni mielestäni hyvin. En tosin ollut KJC:n julkaisun liittyvissä asioissa kuin vain soittajana paikan päällä.

(Totean, että silti osa klubin historiaa nyt. Kysyn muista projekteista.)

Seuraavaksi olen osallistumassa keskusteluun ennen konserttia Helsingin Kaupunginorkesterin (HKO) ja Uuden Musiikin Orkesterin (UMO) yhteiskonsertista Symphonic Ellington. Ja sitten on tietysti omien yhtyeiden konsertit ja opetusta Akatemialla.

(Lista ja linkit levyihin löytyy tekstin lopussa)

1B ) Voisitko kertoa hieman itsestäsi? Miten sinusta on tullut jazzpianisti ja millainen on ollut matkasi tähän pisteeseen?

Aloitin pianon soittamisen 6-vuotiaana ja soitin mitä kaikkea sen ikäiset oppilaat nyt sitten soittivatkin. Mutta kotona kuunneltiin laajasti musiikkia – iskelmää ja muuta menevää. Myöhemmin lukion jälkeen pyrin ja pääsin Pop-Jazz Konservatorioon Oulunkylään.

(Kysyn ketä opettajia Paakilla ollut PJK.lla?)

(Muistellen) Olisiko Seppo Sarén, sekä myöhemmin Lazlo Süle ja Rob Dominis.

Sitten hain Akatemiaan, itse asiassa pääsin vasta kolmannella yrityksellä sisään. Siellä tein maisterin tutkinnon ja myöhemmin tohtorin tutkinnon.

1B) Voisitko kertoa tohtorin tutkinnon työstäsi (Speak No Evil)?

Niin, se on “Speak No Evil” nimeltään (Wayne Shorterin Blue Note Recordsin vuonna 1964 äänitetyn (julkaistu 1965) levyn nimen mukaan.). Siinä tarkastelen pääosin Herbie Hancockin soittoa, harmonian käyttöä ja improvisointia. Silloin kun mietin kirjalliselle työlle aihetta niin joku ehdotti, että mikset tekisi sitä yhden levyn soitosta. Niin sitten mietin, että teenhän transkriptioita muutenkin, eli miksi en sovittaisi sitä tähänkin. Speak No Evil oli luonnollinen valinta, kun se oli yksi ensimmäisiä levyjä joita kuuntelin ja tykästyin heti modaalisen soundiin.

(Työssä on sopivasti tasapainotettu tekstiä ja nuotteja. Nuotteja on sekä melodioista ja harmonioistan (soinnuista)  että itse useimmista sooloista (transkriptioita). Kerron, että oli suuri iloa kuunella levyä samalla kuin luki nuotteja/tekstiä ja huomata miten samalla ja eri tavalla voidaan tulkita asioita.)

Hyvä, että olet lukenutkin sitä tuolla tavalla levyn mukana. Juuri tuolla tavalla sitä on tarkoituskin tarkastella.

(Jälleen eksytään puhumaan sävellyksistä ja ketä kaikkia on soittanut milläkin levyllä. Paakki toteaa, että moni ei saa tietää kuka on soittanut milläkin levyllä, eikä asiaa helpota yhtään, että esimerkiksi Spotify:ssa ei näy helposti levyllä soittava täyskokoonpano ellei se ole kansikuvassa. Paakin mielestä usein muusikot keskittyvät ainoastaan omaan soittimeen eri levyillä, niin tietynlainen historiallinen lineaarisuus katoaa tarkastelualueelta. Nyökkään myöntävästi.)

 


2 – Syvemmin Blue Note-aikakauteen


 

2A)  Mennään hieman taaksepäin mystiselle 60-luvulle, jota yleisesti pidetään Blue Note levy-yhtiön kultaisena aikakautena (tai lyhyesti vaan Blue Note-aikakautena). Miksi mielestäsi sitä kutsutaan sellaiseksi ja miksi se päättyi aihevalinnaksi kirjalliseen työhön? Miksi juuri Blue Note-aikakausi? Mitä sävellyksissä ja juuri avant-garde-henkisissä sävellyksissä on kiehtovaa nimenomaan sinulle? Ajatukset aikakaudesta , säveltäjistä jne. Voit myös avata yhteiskunnallisia, taiteellisia ja osallisia suuntauksia liittyen siihen aikakauteen.

(Paakki korjauttaa) No itse asiassa voidaan ajatella pikemminkin , että 1955-1965 on se “kultainen aikakausi”. Silloin lyhyessä ajassa tehtiin uskomattoman paljon levyjä ja millaisia kappalekokonaisuuksia olikaan kyseessä! (Paakki innostuu).

(Jälleen eksytään puhumaan itse kappaleista ja aikakaudesta. Jatkan kysymällä siitä milloin on ollut ensikosketus tähän (avant-garde) genreen?)

Ensikosketukset? Kuten aikaisemmin sanoin, niin ensikosketukset genreen olivat ensimmäisenä opiskeluvuonna nimenomaan (Wayne Shorterin) Speak No Evil:n, (Herbie Hancockin) Mayden Voyagen ja Empyrean Isles:n sekä (Cannonball Adderlyn) Something Else levyjen kautta. Vähitellen aloin kuuntelemaan muitakin levyjä, missä oli samoja soittajia ja näin kuuntelukenttäni laajeni. Pidän aikakauden musiikista ja se tuntuu läheiseltä.

(Eksytään jälleen puhumaan aikakauden kulttuurista ja yhteiskunnasta ja palataan taas hetken päästä keskusteluun.)

2B) Palataan hetkellisesti nykyhetkeen. Olisi mielenkiintoista peilata silloinen hetki historiassa nykyaikaan. Näettekö minkäänlaisia uusia suuntauksia tulossa taiteen puolelta ja miten sitä tuetaan/ei tueta levy-yhtiöiden, musiikkiteollisuuden, tukisäätiöiden ja yleisen yleisön kannalta? Tässä vähän haen sitä, että mitä vaaditaan että taiteellinen työpanos pysyy täysin luovana ilman ulkoisia rajoitteita?

Levy-yhtiön rooli on muuttunut viime aikoina eikä se ole niin keskeinen nykyään. Myöskin yhteissoittoa ja levyaikaa varten varattiin tuolloin paljon aikaa. Oli hienoa lukea mitä kaikkea projekteja tuolloin soittajat soittvat keskenään ja ristiin toistensa yhtyeissä. Kontrastina nykyaikaan studioaikaa oli huomattavasti vähemmän/ levy, keikkoja taas oli enemmän.

Uusia suuntauksia tulee jatkuvasti lisää, mutta kenties ei niin pitkäkestoisesti ja niiden kantama ei ole niin laaja kuin aikaisemmin.

(Heitän oma näkemyksen, että itse koen, että livemusiikki on menossa hieman teatteresintymiseen alueelle varsinkin populaarimusiikin saralta. Siten, että nykyään nähdään live-esiintyminen tärkeämmässä roolissa kuin itse musiikki. Eli maksetaan enemmän siitä kokemuksesta kuin itse musiikista ja panostetaan (audio)visuaalisiin asioihin.)

Ehkä voidaan ajatella noin.  

 


3) Kolmen ruokalajin taiteellinen illallinen – Speak No Evil, Shorter ja Hancock


 

3A) Nyt mennään asian ytimeen. Miksi juuri Wayne Shorter ja Speak No Evil-levy?

Tähän taisin aikaisemmin jo viitata.

3B) Pianistina työn fokuksena on tietysti levyllä soittanut Herbie Hancock. Hän lienee teidän ja monen muun jazzpianistin esikuvana. Puhutaan hieman hänestä varsinkin sen ajankohdan näkökulmasta. Mitä teknisiä elementtejä olet omaksunut Hancockilta?

Olin kuunnellut Hancockin soittoa aikaisemminkin. Nyt työn aikana tarkastelin soittoa vieläkin yksityiskohtaisemmin. Hän on rytmisesti vahva ja monipuolinen, pystyy varioimaan fraseerausta ja manipuloimaan timea.  Myöskin se miten hän soveltaa harmonioita päällekkäin.

(Vaadin tarkennusta)

No esimerkiksi silloin kun sointumaailma kappaleessa on modaalinen. Hancock usein käyttää päällekkäin tonaalisia “II-V-I”* kuvioita (alkaa naputtaa pöytää vaistomaisesti samalla kuin kertoo ja oletan, että kuulee päässään varsinaisen soittoesimerkin). Näin hän maalailee toisenlaisen harmonisen paletin kappaleeseen. Sitä oli kiva tarkastella kun soitti levyjen mukana.

*II-V-I on tyypillinen sointukierto jazzissa, jossa siirrytään kakkosasteesta vitosasteen kautta ykkösasteelle.

3C) Blue Note antoi kasvualustan jazzin taidemuodolle. Blue Note on karkeasti sanoen  kahden saksalaisen siirtolaisen (Alfred Lion ja Francis Wolff) perustama levy-yhtiö. Voiko tämä piirre olla keskeinen tekijä miksi tämäntyylisiä sävellyksiä ylipäätänsä voitiin tehdä ja varsinkin julkaista (esimerkiksi Speak no evil ja Juju poikkeavat suuresti sen aikakauden muista tyyleistä). Kirjoitin artikkelissa, että näen sävellysteknisesti Shorterin olevan suoraa jatkumoa klassiselle musiikille. Ovatko Blue Noten eurooppalaiset kulttuuriperinteet voineet vaikuttaa siihen miksi tämänsuuntaista musiikkia otettiin vastaan?

Tämäntyylinen musiikki ei ollut kovin funktionaalista eikä ajankohtaista, eikä varsinkaan helposti myytävä, mutta silti Blue Note otti riskin asian suhteen ja oli sataprosenttisesti niiden takana. Levy-yhtiön päätavoitteena ei ollut rahan teko vaan luovuuden tallentaminen. Albumeja tehtiin harkitusti ja hitaasti. Haluaisin kuulla ajatuksenne asiasta sekä varsinkin miten tätä voidaan peilata nykyaikaan ja mitä asioita vaaditaan, että taidetta ja uusia suuntauksia kunnioitetaan.

(Paakki kääntää keskustelun roolit vastakkain ja esittää yllättäen kysymyksen minulle)

Minusta oli mielenkiintoista kun tekstissä kerroit siitä, miten siirytään funktionaalisesta jazzista kohti ilmaisurikasta avant-gardea. Tarkoititko, että tätä aikakautta aikaisemmin soitettu jazzi olisi vähäpätöisempää jollakin tavalla?

(Selvennän, että tarkoitan sitä, että kun swingistä mennään kohti hard-bop ja avant-garde suuntaan niin sen funktio muuttuu mielestäni asteittain tanssimusiikista esiintymismusiikiksi. Palaan sitten alkuperäiseen kysymykseen.)

(Paakki on hieman eri mieltä) En usko, että itse siirtolaisuus olisi vaikuttanut millään lailla siihen, että minkäänlaista musiikkia Lian ja Wolff olisivat halunneet esittää. Mielestäni he halusivat tuottaa laadukasta jazzia riippumatta alagenrestä. Ovathan esimerkiksi (Lee Morganin) The Sidewinder ja Speak No Evil luonteeltaan hyvin erilaisia, mutta molempia tuotti Blue Note.

(Paakki korjaa oletuksiani jälleen). Niin, levyjä ei tosin tehty hitaasti, toki harkitusti. Speak No Evil saatiin valmiiksi hyvin ripeästi. Itse Wayne Shorteriin liittyen. Shorterin levyt tuohon aikaan poikkesivat muista Blue Noten tuotannoista, koska niissä oli pelkästään hänen omia sävellyksiään. Aikaisemmilla levyillä oli melko yleistä, että levyt koostuivat sekä originaaleista että standardeista. Blue Note myös maksoi muusikoille itse harjoittelusta studiossa, mikä on mielestäni ollut keskeistä, kun ajatellaan albumien yhteissoittoa ja soundia. Toki se, että nämä muusikot soittivat toistensa levyillä usein on myös vaikuttanut asiaan.

 


4) “Ikuisen opiskelijan” ajatusmaailma


 

4A) Monesti ajatellaan että muusikko on  ammattimuusikko kun hän saa suoritettua alansa tutkinnon. Kuitenkin itse koen, että esiintyvän artistin työ on vasta alussa musiikin tutkinnon saatuaan. Mitä taiteellisia elementtejä korkeatasoisen taiteilijan (tässä tapauksessa muusikko) tulisi omaksua että kehittyisi taiteilijana? Toisin sanoen mitä asioita itse pidätte keskeisenä että tulisi paremmaksi soittajaksi, tulkitsijaksi, säveltäjäksi ja esiintyjäksi. Millaista oli metaforisesti “palata koulunpenkille” tohtoritutkinnon aikana?

Kai se olikin vähän koulunpenkille menemistä, kun piti tehdä kirjallista työtä ja varsinkin kirjoittaa albumista ja analyysistä transkriptioiden tukena.

(Tarkennan, että tarkoitan metaforisesti, että on “joutunut” tutkiskelemaan Hancockin soittoa niin läheltä. Miten tavallaan tarkka rajaus on pakottanut opettamaan kenties syvemmin asioita kuin olisi muuten, koska kyseessä on vain yksi levy. Myöskin se , että ajatukset pitäisi pukea sanoiksi on haasteellista. Siihen viittaan “takaisin koulupenkillä” ja “ikuisen opiskelijan” ajatuksilla)

Kyllä se näin on. Tärkein asia muusikolle on olla utelias. On jatkuvasti tarkasteltava mitä kaikkea voisi oppia ja miksi asiat toimivat kuten toimivat.

4B) Haluaisin ottaa puheeksi kaksi asiaa jotka ovat hyvässä jazzyhtyeessä keskeisiä mielestäni – altruismi, sekä yhteinen ajatusmaailma ja soundi. Nämä asiat kuulostavat melko itsestäänselviltä, mutta niiden takana pitää oikeasti tehdä työtä. Oikean kokoonpanon löytäminen joka peilaa omia taiteellisia näkemyksiä ei ole aina helppoa. Myöskin omia ideoita pitäisi pystyä esittää yhtyeen jäsenille selkeästi ja ottaa huomioon jokaisen jäsenen omia ajatuksia ja mieltymyksiä.

Kun tein analyysia Shorteristä luin, että kun hän sävelsi Miles Davisin yhtyeelle niin partituuriin (tarkat nuotteihin) harvoin tehtiin muutoksia. Toisin sanoen hän oli nerokas myöskin ideoiden esiintuomisessa ja esittämisessä eikä pelkästään niiden luomisessa. Myöskin Hancock-Shorter ja myöhemmin uudessa kvartetissa Danillo-Shorter elävät tietynlaisessa taiteellisessa symbioosissa.

Shorter oli uskomattoman hyvä ja tarkka kirjoittamaan partituureja. Olen nähnyt Shorterin käsialaa…

(Olen hämmästynyt. Missä?)

… No Jim Beard (amerikkalainen jazzpianisti) näytti sitä minulle. Se olikin vielä sellanen modernimpi fuusiobiisi. Mutta täydellisesti kirjoitettu, kaunis käsiala, kaikki osiot olivat valmiiksi paperissa, jopa pianistille hajoitukset valmiiksi!

(Paakki on jälleen hieman eri mieltä) Kyllä mielestäni samanlainen soundi voi löytyä jo ensimmäisestä kerrasta, kun soitetaan yhdessä esimerkiksi jameissa. Muusikolle tärkein ominaisuus on kuunnella. Pitää osata tietää miten soittaa eri ihmisten kanssa ja milloin olla esillä ja milloin antaa tilaa.

(Kerron, että mielestäni on vaikea löytää ihmisiä kenen kanssa uskalletaan olla myös haavoittuvaisia. Esimerkkinä Shorter on uskaltanut antaa Hancockille soitettavaksi sävellyksiä, joissa on emotionaalisesti korkea lataus (lapsen syntymästä tai kuolemasta, ilosta ja surusta kertovia sävellyksiä). Sellaisia ihmisiä, jotka intuitiivisesti voivat tuoda esiin parhaita puolia toisessa soitossa ja sooloissa. (Paakki on hiljaa, mutta ilmeestä huomaan, että hän ymmärtää.)

Olen erittäin iloinen yhtyeestäni. Kun tuon uusia kappaleita esitettäväksi, he osaavat tuoda niitä elementtejä joita itsekin kaipaan vaistomaisesti. Yleensä kerron vaan kappaleen pulssista ja temposta, että mitä haen ja loput sujuu aika luontevasti. On tärkeätä, että soittaa sellaisten kanssa, joita arvostaa ja jotka arvostavat takaisin.

(Puhumme enemmän aiheesta, yhteissoitosta, siitä miten olla nöyrä ja itsevarma samaan aikaan. Paakki antaa hyvää neuvoa, jos joku ei arvosta yhteissoittoa – pitää antaa “statement” (lausunto) eli soittaa vaan kovaa tai sitten ei soita ollenkaan. Jos ei siihen havaudu niin on huonoja ominaisuuksia omaava muusikko)

 


5) Muita aiheita


 

(Yllä oleva kysymys oli viimeinen “virallinen” kysymys. Tästä eteenpäin keskustelimme yleisesti pianonsoitosta, säveltämisestä, yhteissoitosta ja säestämisestä. Olimme samaa mieltä, että hyvien laulajien on ymmärrettävää myös miten biisin luonne muuttuu, jos sävellajia muutetaan ja se, että tietynlainen vapautuneisuus soitossa voi kadota, jos sävellajia vaihtaa.

Puhuimme siitä miten erilaiselta double-stop (kahden äänen yhtäaikainen soitto varsinkin blues kuvioihin liittyen) tuntuu kun liukuu mustalta koskettimelta valkoiselle ja kun yrittää tehdä vastaavaa valkoiselta mustalle (esimerkiksi, kun joutuu transponoimaan). Puhuttiin nk. “laulajasävellajeista” (pianisteille vaikeat sävellajit , jotka jostain syystä päätyvät laulajien valitsemiksi sävellajeiksi).

Puhuttiin Teemu Viinikaisen sametinpehmeästä kosketuksesta ja muista ajankohtaisista yhtyeistä.)

 

Lopuksi elämänopetus

Tässä kohtaan huomasin erittäin kiusallisen asian. Kännykän appin REC-nappi ei ollut päällä. Tarkistin äänentason alussa enkä ollut painanut nappia takaisin päälle testiäänitteen jälkeen. Olin mielestäni varautunut tähänkin tilanteeseen lataamalla back up-ohjelman. Toisin kävi. Ohjelma tallensikin keskustelusta ainoastaan kaksi minuuttia, koska olikin trail-versio.

Mutta elämä on oppimista ja kuten kirjoitin ylempänä – olemme kaikki ikuisia oppilaita. On opittava tekemään virheitä ja oppimaan niistä. Jazzin soitossa virheiden tekeminen ja nopea korjaaminen on keskeinen tekijä tullessa paremmaksi soittajaksi. Taatusti tämänkaltainen virhe ei tule toistumaan, koska se tunne on nyt ikuistettu muistiin! Ilman Paakin tärkeätä neuvoa en olisi pystynyt tekemään tätä kirjoitusta loppuun. Tämä neuvo oli yksinkertainen , mutta tehokas :

 

“Opi kuuntelemaan hyvin!”

 

Kiitoksia Riitta Paakille keskustelusta!

Alla on vielä linkkejä hänen levylleen:

 

Riitta Paakki Promokuva
Kuva/Photo: Jaakko Vuorenmaa

Lahtelaistaustainen pianisti Riitta Paakki (s. 1971) on vaikuttanut pääkaupunkiseudun jazzelämässä toistakymmentä vuotta. Oman trionsa lisäksi Paakki on soittanut vuosien varrella Mirja Mäkelän bändissä, ja 1990-luvun lopussa he esiintyivät myös duona nimellä Girl Talk. Tällä vuosituhannella Paakki on soittanut myös Jenny Robsonin, Jarno Kukkosen, Tero Saartin sekä Juki Välipakan yhtyeissä. Musiikin tekemisen lisäksi Paakki on opettanut jazzpianoa maisteriopintojensa loppuvaiheesta lähtien, aluksi Sibelius-Akatemian sivuaineopiskelijoille ja vuodesta 2006 lähtien myös Espoon pop/jazzopistossa Ebelissä.

(Lähde : Jazzfinland.fi)

Levyt:

Live at Koko Jazz Club (2018)

https://open.spotify.com/embed/album/6wUeVbW9uFyBspUipuO1Fu

 

Characters (2015)

https://open.spotify.com/embed/album/3S3YUX4TvMfyBMY0ZRmmgz

 

Onion (2007)

https://open.spotify.com/embed/album/56zbJiamgF5NiiKD5UTbGL

 

Enne (2004)

https://open.spotify.com/embed/album/4Sl4Zly8O1rOycYXk25yT0

 

RPT (2000)

https://open.spotify.com/embed/album/3yl0HESlnHVWoVaDV75GYB

 


(c) 2018 Sibil Yanev

Kansikuva / Cover photo : Jaakko Vuorenmaa

Blog at WordPress.com.

Up ↑

%d bloggers like this: